Sateenkaarisanomat

 

Elämää elämänkoulussa

Etsimme elämässämme rakkautta tietämättä tai pohtimatta useinkaan mitä se on ja miksi sitä etsimme? Luonnontieteet ovat tehneet siitä kemiaa, viihteessä se on makeutettu romantiikaksi ja esineellistetty seksiksi. Entä elämän arki? Voisiko arkista velvollisuuksiensa täyttämistä vaikka perhettä kohtaan nimittää rakkaudeksi, arkirakkaudeksi tai kaurapuurorakkaudeksi.

Vai olisiko rakkaus elämän varsinainen liikkeellepanija? Olisiko rakkaudessa elämän synnyn salaisuus? ”Jumala on rakkaus”, todetaan. Onko rakkaudessa koko elämän syvin mysteeri?

Nykyihmisen maailma on täynnä pelkoja, vihaa, väkivaltaa, aggressioita. TV:n iltauutiset ja päivälehdet kertovat kaikesta muusta kuin rakkaudesta. Nykyihmisen todellisuus on pikemminkin pelkojen kyllästämä.

Mutta – rakkaus ei jätä ketään kylmäksi. Syvällä sisimmässämme tunnemme, että vaikka ihmisen todellisuus on kaikkea muuta, niin varsinainen totuus ihmisestä on rakkaus. Koemme rakkauden liittyvän elämämme tarkoitukseen.

Pelko vai rakkaus

Niin – ketä minä uskoisin? Miten kulttuurissamme olemme oppineet suhtautumaan maailmaan? Miksi me ylipäänsä teemme jotakin tässä maailmassa? Mikä motivoi, ajaa meitä toimimaan?

Pelkistäen maailmankokemisemme ytimessä on kaksi tapaa suhtautua maailmaan – joko peläten tai rakastaen. Kun pelkään, suojaudun, rakennan suojamuureja ja yritän olla toisia parempi. Kun rakastan, avaudun, ja näen kaikki samanarvoisina ja omaa laatuaan edustavina. Emme ole toisiamme parempia tai huonompia, olemme erilaisia ja siksi rikkaita.

Rakkaus siis avaa, pelko sulkee. Kun pelkää, ajattelen ”homo homini lupus” (ihminen on ihmiselle susi) ja ”Si vis pacem, bara bellum” (jos haluat rauhaa, valmistaudu sotaan.) Kun rakastan, ajattelen ”Ihminen on ihmiselle enkeli” ja ”Jos haluat rauhaa, valmistaudu rauhaan” (”si vis pacem, para pacem”) – eli toimi siten kuin rauha – ja rakkaus – olisi jo tätä päivää. Tällä hetkellä tietoisuuden vaihtumisen ydin on käsittääkseni siinä, että pelkomotiivi elämää määräävänä tekijänä muuttuu rakkausmotiiviksi. Kun ennen elimme pelokkaina elämme tästedes rakastavina. Olisiko tässä tavoitetta tuleville Satenkaaripäiville?

Ihmisen käsittämisen muutos

Edellä esitetty muutos kohti rakkautta edellyttää perusteellista ihmiskäsityksellistä muutosta kulttuurissamme. Erityisesti tarvitaan näkemyksiä ja kokemuksia ikuisen ihmisminuuden mahdollisuudesta. Tähän liittyen tarvitaan sitä, että heräisimme mielemme valtavaan voimaan – eli siihen, että voimme valita sen, miten haluamme nähdä todellisuutemme. Todellisuuden havainnointimme muuttaa maailmaa – tämä on ehkä nykyisen kvanttifysiikan oleellisin anti ihmistutkimukselle ja olemassaolollemme.

Haasteeksi nykyihmiselle tulee jatkuvan kasvamaan kasvamisen kyvyn kehittäminen. Tänä päivänä korostettu oppimaan oppiminen on ihan hyvä laajennus oppimiskulttuurissa, mutta vasta itsenäinen ja vapaaehtoinen kasvamaan kasvaminen voi ratkaista maailmanlaajuiset rakkauden heräämistä ehkäisevät tekijät.

Kasvamaan kasvanut käyttää koko olemustaan tiedostamisessaan. Hän tarkastelee asioita yhtä hyvin sydämellään kuin päälläänkin. Erityisen tärkeää on, että hän oivaltaa sen, että hän voi toimia maailmassa yhtä hyvin alemmasta kuin ylemmästäkin minuudesta lähtien. Luonnollisesti hän pyrkii lähtemään ylemmästä minuudestaan ja pohtii, miten saisi yhdistettyä ylevät ihanteensa arkipäivään. Lääketieteen tohtori Raphael Kellman (2006, 60) käyttää em. olemuspuolistamme nimityksiä reaktiivinen ja proaktiivinen luonto ja kirjoittaa:

”Reaktiivinen luontomme… Herättää monia ahdistavia tunteita, kuten pelkoa, vihaa, ahneutta, kateutta, vihamielisyyttä, apatiaa ja turhautuneisuutta. Ne ovat alemman sielun ilmentymiä. Proaktiivinen luontomme, joka on peräisin jumalallisesta sielusta, synnyttää toisenlaisia reaktioita: myötätuntoa, tyyneyttä, lähimmäisenrakkautta, iloa, luottamusta ja sitoutumista suurimpaan hyvään. Joka hetki meillä on mahdollisuus valita näiden kahden sielun välillä.

Lee Coit (1992, 30-35) puhuu yksinkertaisesti ”ensimmäisestä ja toisesta äänestä”, jotka voimme kuulla sisällämme. Ensimmäinen ääni (Kellmanilla ”reaktiivinen luontomme”) lähtee pelosta ja huolestuneisuudesta. Tässä en luota mihinkään ”korkeimpaan” vaan pyrin rationaalisesti arvioimaan tilanteeni. Joudun usein kiihtyneenä ryntäilemään paikasta toiseen kuitenkin pettyen lopputulokseen.

”Toinen äänemme” (Kellmanin ”proaktiivien luontomme”) puhuu usein aluksi hiljaisemmalla äänellä. Se ei vaadi eikä pakota. Se löytyy hiljaisuudessa ja levollisuudessa. Voimme sen mukaan luottaa asioiden olevan järjestyksessä. Kiirehtimistä ei useinkaan tarvita. Oleellista on hiljentyä ”sisäiseen kuunteluun” ja luottaa, että minusta pidetään huolta. Lopputulos on usein ennalta-arvaamattoman hyvä ylittäen kaikki rationaaliset laskelmani. (Emt., 34-35, ks. myös Ihmeiden oppikurssi.)

Kellmanin proaktiivisella mielellä ja Coitin toisella äänellä on monta nimeä. Voidaan puhua sisäisestä oppaasta, pienestä hiljaisesta äänestä, Jumalan äänestä, Allahin äänestä, Pyhästä hengestä, johdatuksesta, intuitiosta jne. Tämän terminologian moninaisuuden keskellä lienee niin, että yleismaailmallinen uskonto on erittäin kaukainen utopia. Kuitenkin yleismaailmallinen kokemus ei ole ainoastaan mahdollinen vaan myös välttämätön maailmanrauhankin kannalta.

Kasvamaan kasvanut on erityisen valpas tämän tyyppisessä itsetarkkailussa, eli hän havainnoi sitä kumpi hänen luonnoistaan/sisäisistä äänistään pääsee pinnalle hänen toiminnassaan. Hän pyrkii kasvattamaan erityisesti itseään. Hänen pyrkii tasapainottamaan ajatuksensa, tunteensa ja toimintansa. Näin em. ”toinen ääni” muuttuukin vähitellen ensimmäiseksi. Alamme tunnistaa milloin seuraamme ”nopeaa, pelokasta, varoittavaa ja touhukasta” mieltämme ja milloin puolestaan puhuu tyyni, ystävällinen, vakuuttava ääni, joka ei koskaan vaadi minulta mitään. Hän esittää ystävällisesti, että joko olisi aika vaihtaa pelot rakkauteen. Olisiko tässä elämänkoulumme lopputentti tai ainakin merkittävä välikoe?

Merkillinen tämä elämämme koulu. Koulun rehtori asustaa sisimmässämme. Tämä rehtori ei suinkaan ole ankara ja tuomitseva, ei myöskään pelokas tai arka. Pikemminkin tuo rehtorimme on puhdasta rakkautta, joka näkee, että rakastamaan oppiminen on kaiken elämänkoulun perimmäinen tavoite ja opetussuunnitelman kulmakivi. Ja lopulta huomaamme, että muuta ei olekaan. Muu – eli kaikki pelkoa, vihaa ja sairautta aiheuttavat asiat ovat harhaa. Myös ihmisten erillisyys näyttäytyy harhana. Olemme ykseys yhtenäisessä maailmankaikkeudessa, joka muodostuu rakkaudesta.

Rakkauteen herääminen lienee elämänkoulumme perimmäinen päämäärä. Totuus ihmisestä on rakkaus. Ihminen on tehnyt Jumalan oman alemman minänsä kuvaksi. Ihmisen on aika löytää tosi jumalankuvankaltaisuutensa, herätä arkeen, joka on pyhyyttä täynnä. Rakkaus on konkreettinen, arkipäiväinen asia ja samalla pyhä, ylevä, ihmisen tosi olemus. Rakkaus on kaurapuuro. Rakkaus on syksyn lehti, joka maahan ehti. Rakkaus on elämän suola ja sokeri. Rakkaus on maailman yksinkertaisin ja monimutkaisin asia.

Rakkaus on enemmän heräämisen kuin etsimisen asia. Löydämme rakkauden lähempää kuin aavistammekaan?


Etsin

Etsin elämäni tarkoitusta.
jo se todistaa,
Että elämälläni on jokin tarkoitus.
Miksi etsisin olematonta?

Mutta kuka on se minä,
joka kysyy elämäni tarkoitusta?

Onko minussa useita minuuksia,
jotka repivät eri suuntiin?
Yksi sanoo: puolustaudu, hyökkää,
arvostele, pelkää ja vihaa!
Toinen kertoo: rakasta, hyväksy ja ole!
Ketä minä uskoisin?

Simo Skinnari