Sateenkaarisanomat

 

Ihmisen ja luonnon suhteista

Kun taannoin Sateenkaaripäivillä esitettiin, että nurmikon leikkaaminen on hirvittävää nylkemistä, kasvikunnan julmaa kohtelua, muistelin hämärästi, etteihän asia niin ole, vaikka maalliseen sidotulla logiikalla niin voi hyvinkin johtua ajattelemaan. Tosin keritseminen tai tukanleikkuu olisi nylkemistä parempi vastaavuus. Niinpä muistikuvani saadessa vahvistuksensa asia osoittautuikin toisenlaiseksi. Kun oli käytetty erityisen laajaa, antroposofisesti orientoitunutta hengentieteellistä havainnointia, asiantila olikin Rudolf Steinerin selittämänä seuraava. Kun ruohikkoa tai peltoa niitetään, maa tuntee jotain riemullista mielihyvän kaltaista, mutta kun kasvin juuret revitään maasta, se tuntee jotain tuskan kaltaista.

Tämä esimerkki kertoo, miten mahdotonta useimmiten on osua oikeaan, todellisuuteen, kun tämänhetkisen maailman ihmisenä, tämänhetkisen käsitteistön avulla yrittää nähdä mineraalista maailmaa korkeammalle, tässä tapauksessa elämän alueelle – puhumattakaan sielullisesta ja henkisestä alueesta. Materialistinen kulttuurimme, ajattelumme ymmärtää vain mineraalista. (Esim. hullun lehmän tauti, jonka Steiner kuvasi jo 1920-luvulla, on seurausta kemikaliajattelusta, suoranaisesta ajattelemattomuudesta, kun erehdytään syöttämään peruskasvissyöjälle, lehmälle eläinperäistä rehua!)

Kun siirrytään hengentieteen alueelle, usein leikillisesti sanottuna tuntuu, että kaikki on juuri päinvastoin kuin luulet, joten ennakkoluulottomuutta tällä alueella tarvitaan, ettei suoralta kädeltä torju huu-haana hengentieteen tutkimustuloksia eikä myöskään sokeasti usko niihin laittamatta niitä käytännön kokeeseen. Käytännössä toimivia sovellutuksia on jo olemassa jokseenkin kaikilla elämän alueilla: steiner-koulut, laajennettu lääketiede, biodynaaminen viljely vain muutaman mainitakseni. Rudolf Steinerin lausumat kannattaa siis ottaa vakavasti, vaikka usein ne ensi kuulemalta – materialistisen kulttuuriimme tottuneelta – voivatkin tuntua täysin käsittämättömiltä.

Eläimet ja ihminen

Nykytiede pohdiskelee, miten kuolleesta aineesta on syntynyt elämää päätyen viimein ihmiseen. Hengentieteen kannalta koko kysymys on mieletön, sillä se näkee – päinvastaisessa valossa – kaiken olevaisen alkuna hengen, josta kaikki vähin erin on ikäänkuin tiivistynyt ja luomakunnasta ensimmäisenä onkin syntynyt ihmisen aihe. Tästä aiheesta valtavien laajojen kehityskausien kuluessa on lopulta syntynyt nykyinen ihminen – ja hän tulee kehittymään edelleen. Jotta ihmiskehitys saavuttaisi päämääränsä, tuli ihmisestä ikäänkuin erittyä pois erilaisia yksipuolisuuksia. Näin ihminen säilytti monipuolisuutensa, mistä ihminen saa kiittää eläimiä, sillä näistä ihmisen aihiosta irtaantuneista yksipuolisuuksista syntyivät eläimet. Esimerkiksi ihmiskäsi soveltuu monenlaisiin tehtäviin, kun taas eläinten raajat soveltuvat hyvin ja ovat erikoistuneet vain yhteen toimintoon. Eläinkunta on siis uhrautunut ihmisen puolesta ottaessaan yksipuolisuudet itseensä ja astumisellaan ihmistä aikaisemmin aineellisuuden maailmaan.

Kun ihminen kärsii, hän voi kokea kärsimyksensä merkitykselliseksi ja kehittyä henkisesti sen kautta. Eläimellä tätä mahdollisuutta ei ole. Sen täytyy vain kestää kärsimys. Tämän ja kiitollisuudenvelkansa vuoksi ihmisen tulee suhtautua eläimiin rakastavasti.

Ihminen sai yksilöllisen minuutensa, henkensä ja samalla pystysuoruutensa suhteellisen myöhään Maa-kehityksessä, jolloin hän vasta kohosi eläinasteelta varsinaiselle ihmisasteelle.

Ihminen muodostuu ikäänkuin kotkasta (perhosesta), leijonasta ja lehmästä (härästä). Kotka (lämminilmaolento) ja perhonen (valo-olento) on rinnastettavissa ihmisellä päähän, leijona (rinta-, aurinkoeläin) rinnan rytmiseen alueeseen ja lehmä (ruoansulatuseläin) alaruumiiseen. Nämä kolme eläintä ihmisessä on voitava pitää tasapainossa, sillä jos joku eläinlaatu saa ylivallan, niin se aiheuttaa inhimillisen kulttuurielämän yksipuolistumisen kauaskantoisine seurauksineen. Yksipuolisuus ilmenee esim. kylmänä ajatteluna, haihattelevana tunteiluna tai sokeana, kontrolloimattomana tahtomisena.

Linnut ovat oikeastaan vain päitä ja niiden höyhenet (fyysisyydessä) syntyvät samasta voimasta kuin ihmisillä ajatukset (sielullis-henkisyydessä). Lehmää tarkastellessa fyysisellä tasolla se ilmenee raskaana maahan sidottuna, mutta astraalisesti sen ”ruoansulatustapahtuma on tietyn astraalisuuden läpäisemä kuvaten selvästi ja ihmeellisesti koko kosmosta”. Tästä voi ymmärtää, miksi Intiassa yhä kunnioitetaan lehmää pyhänä olentona. Maito on lapselle kosmista ravintoa, jonka sisältämät muotoavat voimat rakentavat häntä. Jos aikuinen haluaa saada muotoavia voimia, hänen tulee nauttia hunajaa, sillä ne kosmiset prosessit, jotka vaikuttavat lapsen päässä maidon avulla tapahtuvat aikuisilla hunajan sisältämien ja mehiläisten ulkoisesti noutamien kosmoksen voimien kautta. Nyt voi ymmärtää, miksi kaivattua Luvattua maata sanottiin maaksi, jossa ”virtaa maito ja hunaja”. Sellaisessa maassahan ovat sekä lapset että vanhukset kauniita.

Kasvit ja ihminen

Ihminen ja kasvi ovat tietyllä tavalla toisilleen vastakkaisia. Ihmisen ja kasvin suhdetta voidaan kuvata kääntämällä toinen ylösalaisin, mutta samalla vielä niin, että se, mikä oli sisällä, on nyt ulkona ja päinvastoin. Kääntäminen tapahtuu kuin tarttumalla avoimen säkin sisältä sen pohjasta ja vetämällä pohja reunoja korkeammalle: siis alhaalla ollut ylös ja sisällä ollut ulkopuoleksi.

Kasvin lehtialue vastaa ihmisessä keskimmäistä, rytmistä keuhkojen ja verenkierron järjestelmää. Ihminen hengittää sisään happea ja ulos hiilidioksidia. Kasvissa tapahtuu päinvastainen prosessi. Kasvi ottaa vastaan hiilidioksidin ja luovuttaa happea. Samalla kasvi fotosynteesin kautta muodostaa lehtivihreää. Kasvin juurella on vastaavuutensa ihmisen aisti-hermojärjestelmään. Juuri ottaa maasta kivennäisiä. Vastaavasti ihminen ottaa ympäristöstään aistivaikutelmia. Kasvin ja ihmisen vastakkaisuus näkyy siinä, että juuri on kasvin elinvoimaisin osa, mutta ihmisessä aistimis- ja ajattelutapahtumat tuhoavat elämää.

Tätä kasvin ja ihmisen välistä vastaavuutta voidaan hyödyntää ravitsemuksessa ja parantamisessa. Juuri ravitsee päätä: ”lanttu leikkaa”. Lehtialue yrtteineen ravitsee ja hoitaa rytmistä keskialuetta ja kukka-hedelmäalue aineenvaihduntaa.

Ihmiskunnan ja muun luonnon riippuvaisuus toisistaan

Kun kesäkuussa 1924 Rudolf Steinerin työtoveri Ehrenfried Pfeiffer ihmetteli, miksi Steinerin antamat, valtaisat määrät henkisiä virikkeitä eivät saaneet suurempaa vastakaikua, Steiner totesi hänelle ykskantaan: ”Se on ravintokysymys! Nykyinen ravinto ei enää sisällä niitä voimia, joiden avulla henkinen voisi ilmetä fyysisessä. Siltaa ajattelun [kotka ihmisessä] ja tahtomisen, tekemisen [härkä ihmisessä] välillä ei pystytä rakentamaan. Ravintokasvit eivät enää ollenkaan sisällä niitä voimia, joita niiden pitäisi antaa ihmisille.” Steiner oli juuri pitänyt maatalouskurssinsa, joka muodosti perustan biologis-dynaamiselle (biodynaamiselle) maanviljelykselle. Tuolloinhan ei vielä keinolannotteita ja kasvimyrkkyjä juurikaan käytetty. Silti Steiner painottaa viljelyn biologisuutta eli luomua, siis jo silloin. Ravinnon tulee välittää elämänvoimia, kuten esim. ruotsin- ja saksankieliset elintarviketta tarkoittavat sanatkin sanovat: livsmedel, Lebensmittel = elämän välittäjä. Tähän elämänvoimaan viittaa sana dynaaminen (dynamis = voima). Se viittaa myös biodynaamisessa viljelyssä käytettyihin ns. preparaatteihin (eräänlaisia ”hivenaineita”). Tässä dynaamisessa puolessa on juuri ratkaiseva ero muihin viljelysuuntauksiin. Luomukaan ei riitä, tehoviljelystä puhumattakaan. Tullakseen vakuuttuneeksi siitä tarvitsee vain maistaa vaikkapa biodynaamisia porkkanoita tai mansikoita, kokea niiden elävöittävä maku tavallisten mauttomuutta vasten.

Vain kun ihminen ymmärtää vastuunsa maata kohtaan, hän alkaa hoitaa sitä niin, että siihen nämä tarvittavat voimat voivat virrata, ja siitä saatavat elintarvikkeet myös alkavat sisältää niitä raviten ihmistä. Ryöstöviljellyn maan tervehdyttäminen kestää vuosia, mutta kun maa on saatu terveeksi, se lahjoittaa kiitoksenaan elävän-ravitsevan antinsa niin eläimille kuin ihmisillekin. Goethen sanoin ”luonnossa kaikki elää ottamisesta ja antamisesta”. Entisajan viljelijän ja nykybiodynaamikon kunnia-asia oli ja on antaa viljelemänsä maa jälkipolville paremmassa kunnossa kuin saadessaan sen.

Tämän karkean ja vain viitteellisen tarkastelun perusteella alkaa aavistellen ymmärtää, että ihmisen ja muun luonnon välinen riippuvuus toisistaan on mitä tiiveintä laatua. Kumpikaan ei voi elää ja päästä päämääräänsä ilman toista.

Markku Lulli-Seppälä