Elämänkaarikirjoituksen parantava voima
Oma elämä on hyvin henkilökohtainen ja tärkeä asia. Elämän kolhuissa
oma tarina on voinut saada piirteitä, joita on syytä tarkistaa ja käsitellä aikuisen
järjellä ja elämäntaidoilla. Omassa elämäntarinassa voi olla paljon sellaista
tulkittua tietoa, jolla ei ole mitään todellisuuspohjaa. Ankea lapsuus on voinut jättää jälkensä muistikuviin.
Ne voivat olla ankaria ja täynnä arvostelua ja syytöksiä itseä kohtaan sellaisista
asioista, joihin lapsena ei ole ollut mitään mahdollisuuksia vaikuttaa. Lapsi ei ole myöskään
voinut ymmärtää ja käsitellä ympärillä tapahtuvia pahoja asioita.
Mikäli lähellä ei ole ollut myötätuntoisia ja välittäviä ihmisiä,
lapsi on voinut syyttää itseään sellaisista asioista, joissa itse on ollut uhrin
asemassa. Koko lapsuus voi olla täynnä käsittämättömiä ja käsittelemättömiä asioita
ja tunnemöykkyjä.
Tällä hetkellä psykologinen tieto on kaikkien ulottuvilla
ja asioista voidaan keskustella aivan toisella tapaa kuin aikaisemmin vanhempien ja isovanhempien aikana.
Monille on tuttu sanonta ”omaa
pesää ei liata” elikkä perheen asioita ei käsitellä kenenkään
ulkopuolisen kanssa. Monille ovat jääneet tunnemöykyt avaamatta ja ne vaikuttavat edelleen
tiedostamattomaan mieleen epämääräisinä alakulon tunteina ja energian ja luovuuden
puutteena.
Suomi on pöytälaatikkokirjoittajien luvattu maa. Omasta elämästä kirjoittaminen
voi olla hyvinkin terapeuttista. Pepi Reinikainen on monia elämänkaarikirjoituskursseja ohjannut
tietokirjailija. Vuonna 2007 häneltä ilmestyi kirja: ” Elämänkaarikirjoitus
ja ihmisen vuodenajat” Kirjapajan kustantamana. Tässä kirjassaan Reinikainen ohjaa
omasta elämästään kirjoittavia jakamaan elämänsä neljään
pääjaksoon: kevät, kesä, syksy ja talvi sen mukaan miten kullakin vuosia riittää.
Kirjoittamisen helpottamiseksi jokainen vuodenaika jaetaan vielä seitsemään vuoteen,
joista kirjoitetaan kerrallaan. Koko elämän hahmottaminen kokonaisuutena tuntuisi ylivoimaiselta
tehtävältä. Kirjoittaminen aloitetaan isovanhempien ja seuraavaksi vanhempien tarinoilla,
jonka jälkeen lähdetään liikkeelle kevään ensimmäisestä jaksosta
syntymästä seitsemänteen ikävuoteen.
Moni ajattelee, että elämänkaari
tarkoittaa sitä, että elämän alussa
on nousua ja kasvua ja lakipisteeseen päästyä kaikki alkaa vähitellen laskea ja
heikentyä. Näin ei toki ole asian laita. Elämänkaaressa tapahtuu painopisteen muutos.
Alussa hankitaan tietoja, taitoja ja kokemuksia ja vahvistutaan sekä fyysisesti että henkisesti.
Noin 40 ikävuodesta lähtien painopiste muuttuu henkiseen ja spirituaaliseen. Ihminen alkaa
etsiä omaa todellista ydinitseään ja Korkeampaa minäänsä. Siihen asti
on ego ja mieli olleet voimakkaasti mukana erilaisia valintoja tehtäessä, mutta vähitellen
aletaan kuunnella yhä enemmän omaa Korkeampaa minää. On tärkeää nuorena
olla aktiivinen harrastuksissa, kokeilla erilaisia asioita, hankkia ammatti ja työkokemusta, perustaa
perhe, kasvattaa lapset ym. Elämä on kiireistä. Keski-iässä tulee usein väli-inventaarion
tarve jolloin ihminen alkaa etsiä omaa todellista itseään.
Pepi Reinikainen on kehittänyt
teorian, mallin ja metodin miten elämänkaarikirjoittamisessa
on viisasta edetä. Annukka Kotkan ja Tuula Ulkuniemen kanssa olemme tämän mallin pohjalta
suunnitelleet oman sovellutuksemme elämänkaarikirjoittamisryhmästä. Etenemme isovanhempien
ja vanhempien tarinoista seitsenvuotisjaksoissa siten, että jokainen ryhmän jäsen valmistautuu
seuraavaan tapaamiseen kirjoittamalla samasta teemasta kuin kaikki muutkin. Kukaan ohjaajista ei lue
näitä tarinoita, vaan ne puretaan keskustellen yhteisissä tapaamisissa. Kirjoittamisen
tekniset taidot eivät siis ole esteenä ryhmään osallistumiselle. Keskusteluun osallistutaan
niissä puitteissa, joissa kukin on valmis jakamaan asioita ryhmän kesken. Ehdoton salassapito
ryhmässä esiin tulleista asioista on itsestään selvä asia.
Kuitenkin itse kirjoittaminen
on tärkeää, sillä siinä on tutkimusten mukaan
monia parantavia elementtejä. Oman lapsuuden prosessointi aikuisen ymmärryksellä turvallisessa
ja hyväksyvässä ilmapiirissä voi avata monia solmuja, jotka ovat piiloutuneet tiedostamattoman
pimentoihin. Yhdessä keskustelu ja tietyn elämänvaiheen teemojen ja sen liittäminen
tiettyyn historialliseen ajankohtaan voi auttaa ymmärtämään monia aikaisemmin mystisiltä tuntuvia
asioita.
Omilla vanhemmilla ja isovanhemmilla ei ehkä ole ollut omassa elämässään
rakkautta ja huolenpitoa ja kova ja ankara elämä on kovettanut heidät. Myöskään
psykologista tietoa ei ole ollut saatavilla toisin kuin nykyään eikä kasvatusfilosofiakaan
ole aikaisemmin suosinut hellyyttä ja rakkautta. Omille vanhemmille, isovanhemmille ja muille
sukulaisille voi jälkikäteenkin antaa anteeksi ja sitä kautta myös vapautua itse
katkeruuden kahleista. Oman lapsuuden ja nuoruuden käsittely aikuisen ymmärryksellä voi
tuoda valoa ja ilmaa tunkkaisiin suhteisiin.
Silloin kun kirjoitetaan vain itselle, voi helpommin kirjoittaa
vain omasta kokemuksestaan käsin
ja oma tunne ja kokemus on aina totta. Mutta kun tulee lisää tietoa ja ymmärrystä asioihin,
tuo kokemus ja tunne voi muuttua myönteisemmäksi. On hyvä olla armollinen myös
itselle ja antaa anteeksi kaikki erehdykset ja väärät valinnat. Monesti juuri ne vievät
henkistä kehitystä eteenpäin. Silloin, kun kirjoittaa vain itselleen, on hyvä antaa
arvo myös itselleen, mutta ei kannata tehdä mitään ansiolistaa omista saavutuksista
ja hyvistä teoista. Tässä on mahdollisuus itsetutkiskeluun, mutta siinäkään
suhteessa ei kannata mennä liiallisuuksiin.
Parantavan kirjoittamisen pioneeri, psykologi James
W. Pennebaker kehoittaa kirjoittamaan kuuriluontoisesti neljänä perättäisenä päivänä 15-
20 minuuttia kerrallaan taukoamatta tietystä teemasta. Mielestäni tämä menetelmä sopii
hyvin juuri tähän
elämänkaarikirjoittamisryhmään, kun kirjoitetaan yksin kotona ja valmistaudutaan
seuraavaan ryhmätapaamiseen. Ennen näitä kirjoitussessioita on hyvä miettiä kyseiseen
ajanjaksoon liittyviä asioita, katsella valokuvia tuolta ajalta ja tutustua siihen historialliseen
ajankohtaan ja sen yleisiin tapahtumiin sekä omassa kodissa että Suomessa yleensä.
Olemme
Annukka Kotkan ja Tuula Ulkuniemen kanssa sopineet syyskuusta ensi vuoden tammikuuhun asti 7 kokoontumiskertaa
Kaarinan Rauhalinnassa sunnuntaisin klo 13.00 – 16.30. Näissä tapaamisissa
ehdimme käsitellä isovanhempien ja vanhempien tarinat sekä syntymästä 7 ikävuoteen
asti sekä 8-14, 15-21, 22- 28 ja 29- 35 ikävuodet.
Kokoontumiskerrat ovat: 13/9, 4/10, 18/10,
8/11, 22/11, 13/12 2009 ja
10/1 2010.
Kaisa Pakkala