Vapaana kasvaneen viserryksiä

Luonto on kasvattanut minua kauneuteen ja sen vaalimiseen, luontoa itseisarvona kunnioittavalla tavalla. Luonnossa kokemani rauha on roihunnut sisälläni pitkään, pulpahdellen pintaan erilaisina ilon luomuksina. Luonnolta perimäni sisäinen inspiraatio on kuin vehreä puu, jonka monimuotoiset hedelmät haluan tarjota kulttuurilleni ja sen kasvateille. Elämälle kiitollisena olen luomassa tasapainoista yhteistyötä luonnon ja lähimmäisteni kanssa.

Pienenä tyttönä minulla oli ilo puuhastella kaksossiskoni kanssa leikkimökissä, kahden yli 300-vuotiaan kuusen suojeluksessa. Leikkimökki oli pystytetty maalaistalomme pihapiiriä reunustavaan nk. pikkumetsään. Pikkumetsässä kasvaa edelleen haltiakuusten lisäksi tammia, pihlajia ja jokunen mänty, mutta rauhaisina valtapuina siellä kohoavat vanhat kuuset jälkeläisineen.

Lapsuuteeni kuuluivat myös kävelyretket isoon metsään. Kotiamme vastapäätä, koivukujan päässä, Härkätien toisella puolella nousee hiekkaharjanne, jolla kasvoi tuohon aikaan tuuhea metsä. Polku vei ensin tirkistyspaikalle: Kahden kuusen väliin pysähdyttiin ja katsottiin Vuorenpeikon luolan suuntaan. ”Näkyykö Peikkoa?”, vanhemmillani oli tapana kysyä. Vuorenpeikon luolan suun ajateltiin pilkottavan ison siirtolohkareen alta, ja sinne pienet silmäni tuijottivat herkeämättä; ehkä liiankin innokkaasti, sillä Peikko pysyi piilossa.

Kotimetsässä, metsittyneen hiekkakuopan sydämessä, solisee vesi lähteestä. Varmaankin jo parivuotiaana rakensin siellä ensimmäisen kerran käpylehmiä. Myöhemmin rakensimme kaksossiskoni ja naapurintytön kanssa siellä ahkerasti majoja ja laskimme mäkeä talvisin. Huvittelimme myös hauskalla mielikuvitusmatkaleikillä, jonka olimme itse keksineet: Kaveria, jolta on peitetty silmät, talutetaan vaihtelevaa maastoa pitkin metsässä. Oppaat selostavat sokkokävelijälle mielikuvituksella rikastettuja näkymiä matkan varrelta, varoittavat vaaroista, mm. hatunnostajista, sekä ilmoittavat, milloin ja miksi on syytä kumartaa kunnioittavasti, hiipiä tai juosta pakoon.

Rätisevä nuotio tuoksuvassa metsässä, kiehtovat kohtaamiset villi- ja kotieläinten kanssa sekä monet, monet muut kokemukset olivat latautuneet minuun siinä määrin, että jo yläaste- ja lukioaikana koin tietoisesti luonnon ja sen rikkaudet omana itseilmaisukanavanani. Purin mieleni myllerryksiä hakeutumalla pikkumetsän ilta-auringon puoleiseen reunaan. Siellä tai isossa metsässä käteni tarttuivat mielenkiintoisiin, maassa lojuviin erikoisiin oksanpätkiin ja kiskoivat heinää maasta. Pikkumetsässä asettelin heinää ja risuja kahden puun väliin laadittuihin primitiivisiin pystykangaspuihin. Vähitellen, luonnon ja luonnonmateriaalien käsittelyn huomassa, sain kosketuksen luonnon rauhaan ja voimaan.

Seikkailuohjaajan opinnot Turussa saattelivat minut uudella tavoilla kosketuksiin luonnon kanssa. Sain paljon elämyksiä kypsyteltäviksi sekä uusia luonnonmateriaaleja ja -tekniikoita tunnusteltaviksi. Tilaisuuksia pelkojeni kohtaamiseen ja työstämiseen luonnon keskellä ilmaantui koulutuksen aikana kiitettävästi

Puuartenomin opinnot antoivat minulle jälleen uusia taitoja ilmaista itseäni luonnon materiaalien kautta. Koulutuksen aikana loin kotimetsästä sahatusta puutavarasta mm. flyygelinmuotoisen mustaksi petsatun pöydän ja klassisen Balans-puutarhakalusteperheen.

Valmistumiseni jälkeen valitsin työn sieluni palveluksessa: Varasin turkulaisesta galleriasta ajan luontoaiheiselle näyttelylle, vuoden päähän. Annoin itselleni tilaisuuden ja haasteen jatkaa lapsuuden harrastusta. Halusin tuoda luonnon kauneudet kaupunkiin: näyttää, että mitä tahansa luonnosta kerättyä voi käyttää ilmaisuvoimaisiin taideteoksiin. Mikäli haluat tarkistaa, onnistuinko tavoitteessani, voit vilkaista nettisivujeni minnahokka.com galleriaosastolle.

Melonta on ollut minulle harrastus jo yli kymmenen vuoden ajan. Viikon mittaisella meriretkellä ehtii kokea, ajatella kaikenlaista tai olla ajattelematta. Tuntikausien melonta vaihtelevassa kelissä, rannattomat ulapat, ulkosaarien minimalistinen kasvillisuus, variksenmarjan huumaava tuoksu, 1990-luvun kirkkaat vedet, sekä aaltojen ja merilintujen tarjoamat virikkeet eivät jättäneet minua kylmäksi, vaikka pulahtelinkin uimaan taukopaikoilla. Sinilevien yleistyttyä Saaristomerellä uinnit jäivät vähemmälle, ja virkistystä tarjosivat laulu ja kirjoittaminen.

Työni melontaoppaana johdatti minut tutustumaan turkulaiseen paimensoitinrakentajaan. Opettelin mestarini ohjauksessa vanhoja puhallinsoittimia ja jatkoin soitinrakennusta omatoimisesti. Toukokuussa 2010 järjestän Koroisten kahvilassa näyttelyn, jossa esittelen kaikki siihen mennessä, toivoakseni, rakentamani 120 suomalaiskarjalaista pilli- ja torvisoitinta. Soitinrakennuksen perusteet hallitessani voin nyt yhdistellä luonnonmateriaaleja, paitsi visuaalisesti, myös äänen kera.

12 vuotta elämää kaupunkilaisena sai ilmaisukanavani osittain muuntumaan. Sen sijaan, että keskittyisin luonnonmateriaalien konkreettiseen työstämiseen, annoin uusien väylien avautua itsessäni. Kirjoitusharrastukseni muuntui laulujen laatimiseksi ja sisälläni muhineet aiheet alkoivat soida.

Yksityinen aika luonnossa on minulle tärkeä asia. On vapauttavaa valita intuitiivisesti, ilman kompromisseja, miten ja minne luonnossa liikkuu, vai liikkuuko lainkaan. Olen monta kertaa lähtenyt yksin eräretkelle, enkä ole katunut: Olen saanut sisäistä hiljaisuutta ja luonnon tasapainoa arkeeni. Jostakin hiljaisuuden uumenista olen usein retken aikana tai sen jälkeen löytänyt uuden laulun...

Tähtien valo

Hiljaisuus, hiljaisuus.
Se valovoiman tuo.
Luonnon rauhassa
henkii ikuisuus.

Tähdet taivahalla
tuikkii, loistaa vaan.
Tietävätkö valaisevansa
valovuosien päähän?

Sinä olet tähti,
joka loistaa saa!
Anna itsellesi lupa
sädehtiä!

Anna valo pimeään,
niin näet – itsekin
Ja kenties joku löytää lähelläsi
lampun sisältään.

Minna Hokka

To 18.2. klo 18.30 Minna Hokka kertoo kirjasta ”Aikidoa luonnon kanssa, johdatus permakulttuuriin”  Turun Henkisen Keskuksen illassa.